Kuuntele taiteilija Pauliina Turakka Purhosen kirje Amokselle, jonka hän luki paljastustilaisuudessa 2.9.2025. Alla on myös kirje luettavana.
Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971)
Amos
2025, tekstiili
Amos!
Olen tuntenut odottavan katseesi jo pari vuotta. Sanoin silloin jo heti alkuun ettei minulla ole voimia paneutua sinuun, ei veljeni sairastuttua, eikä myöhemminkään, kun hän oli juuri kuollut. Silti odotit kärsimättömänä, et antanut minulle hetken rauhaa. Heräsin toisinaan keskellä yötä ja tunsin tuijotuksesi. Käänsit silloin katseesi syrjään ja seisoskelit muina miehinä.
Et kerro itsestäsi mitään ja silti haluat minun tietävän miten edetä. Miten ihmeessä kuvittelet että se voisi toimia?
Pitäisihän sinun tietää, että it takes two to tango, että mallin ja taiteilijan välillä on, tai ainakin pitäisi olla jonkinlainen suhde. En kerta kaikkiaan pysty tekemään uskottavaa kuvaa ihmisestä, joka ei halua raottaa ovea omaan maailmaansa.
Melkein kaikissa valokuvissa näytät sulkeutuneelta kuin simpukka, joissakin suorastaan vihamieliseltä. Käy mielessä, että näytät niissä samalta kuin minä yläasteen koulukuvissa. Olin silloin varuillani koko ajan, en tiennyt mitä seuraavassa hetkessä huudettaisiin. Vitun pyhimys. Papinpenska. Finnjävel. Toisinaan minua potkittiin, ja kerran sylkäistiin naamalle.
Mitä sinulle tapahtui?
Tunsitko sinäkin itsesi uhatuksi?
Vai etkö vain pitänyt kuvattavana olemisesta?
Itse vihasin luokkakuvapäiviä, valokuvaajaa joka lirkutteli saadakseen perseelle ammutun teinin hymyilemään. Silti toivoin joka kerta, että kuvat olisivat onnistuneet. Niin ei koskaan tapahtunut. Kuvat ovat paskoja, näytän niissä pahantuuliselta ja umpimieliseltä.
Katselen 60-luvun alussa otettua kuvaa. Näytät iloiselta ja rennolta, istut veneessä ystävien ympäröimänä. Mistä te puhutte? Ehkei sillä ole väliä, pääasia että aurinko paistaa ja tunnet olosi turvalliseksi.
Olen käynyt kesäpaikassasi. Se on pramea, varsinainen palatsi. Mutta oma makuuhuoneesi on koruton kammari, ja sänkysi kapea. Rakensitko talon itsellesi vaiko vieraita varten? Halusitko näyttää, että pystyt ja että sinulla on siihen varaa?
Varmaan vähän molempia?
Luin jostain, että päätit jo hyvin nuorena tulla rikkaaksi. Minun korviini se kuulostaa ihan sairaalta. Vaikka eihän se ole sen kummempaa kuin että itse halusin jo lapsena taiteilijaksi. Muistan kirkkaan, pakkasenpureman syysillan, varmaan joskus 80-luvun alussa, kun olin 12- tai 13-vuotias. Olin matkalla kotiin kouludiskosta, jossa en tanssinut kertaakaan, koska kukaan ei pyytänyt minua ja olin liian ujo kysyäkseni ketään itse. Siinä kävellessä katselin tähtiä ja ajattelin: Odottakaa vaan, joku päivä minusta tulee kuuluisa taiteilija, ja silloin saatte lukea minusta lehdistä. Ha!
Oli tietenkin hauska päästä tekemään kuvia, ja hauskaa se on edelleen, mutta alussa kuvantekemiseen kyllä liittyi kova näyttämisen tarve.
Kesti pitkään ennen kuin tunsin oloni turvalliseksi kollegoiden seurassa. Ei ole helppoa ottaa iisisti, jos on tottunut olemaan varuillaan. Nyt on helpompaa, sen sanon, Amos, että se tuntuu ihan älyttömän hyvältä. Totta kai tälläkin alalla on puistattavaa väkeä, mutta myös paljon hauskoja ja aidosti inhimillisiä ihmisiä.
En tunne juuri ketään sinun alaltasi. Olen niin kuin useimmat taiteilijat, unohdan saman tien mitä joku tekee ammatikseen, ellei se ole minusta kiinnostavaa, niinkuin vaikka taide. Tai musiikki. Tai ehkä teatteri. Tai jotain konkreettista, niin kuin maanviljelijä, tai merimies, tai kokki. Yksissä häissä sulhanen sanoi minulle, että olin kysynyt ainakin kolme kertaa, mitä hän tekee työkseen. En edelleenkään muista mitä se oli. Sen tiedän ettei hän ollut lehtialalla, eikä taatusti taiteilija. Me olemme fakki-idiootteja.
Olen maalannut joitakin muotokuvia tilauksesta. Se on mielenkiintoista, ilman sitä en olisi ikinä tullut jutelleeksi mallieni kaltaistensa vanhempien pukumiesten kanssa. Tuskin olisin ylipäätään tutustunut heihin. Jotkut olivat avoimempia kuin toiset, mutta jokaisen kanssa oli luottamuksellisia hetkiä. Vaelluksia yhteisessä maisemassa.
On täysin mahdollista, että yhteinen maisema on pelkkää kuvitelmaa – mutta niinhän melkein kaikki on tässä elämässä. Me elämme osittain keksityssä maailmassa. Kukaan ei tiedä, miltä toisen ihmisen todellisuus näyttää. Eivät edes sisarukset muista samaa lapsuutta.
Todellisuus on niin sekava ja monimutkainen. Valtavan iso osa siitä kietoutuu kieleen. Ihminen näkee sen, mistä hän puhuu. Joskus sanotaan, että kuvat ovat eräänlaista kieltä. Kuvien työstäminen on usein yksin tapahtuvaa pohdintaa, vähän niin kuin tämä kirje. Kuvilla on yksi tai useampi vastaanottaja, ja niiden tekeminen on intensiivistä vuoropuhelua heidän kanssaan. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta kun työ lähtee käyntiin, en ole koskaan yksin. Niin kuin nyt. En puhu vain sinun kanssasi, Amos, tässä on mukana paljon muitakin ihmisiä. Jotkut heistä ovat olleet muotokuvamallejani. Jopa Ann-Sofi, joka sylki minua kasvoille, on tässä mukana.
Ajattelen taloasi, kuljen mielessäni läpi Söderlångvikin huoneiden. Sinä olet käynyt monissa eurooppalaisissa palatseissa. Minä olen käynyt vain Versaillesissa ja Palazzo Pittissä Firenzessä. On hämmentävää huomata, että vanhat pappilat, joissa minä vietin lapsuuteni, muistuttavat Söderlångvikiä. Huoneet ovat kaikki en suite, peräkkäin, välissä pariovet. Jos kaikki ovet avataan samalla kertaa voi nähdä talon päästä päähän – niin Versaillesissa kuin Brändön pappilassa.
Söderlångvikiä ei ole rakennettu ensisjaisesti kodikkaaksi vaan avoimeksi näyttämöksi, jossa näkee ja tulee nähdyksi. Uskoisin, että rakensit talon suuria juhlia varten, jotta seurusteleminen olisi mahdollisimman vaivatonta. Sinä viihdyit näyttämöllä, teatteri-ihmisten parissa. Minä puolestani kasvoin näyttämöllä ja olen iloinen saadessani paeta sitä ja asua täysin yksityisesti.
Söderlångvikissä on mahtavaa sen sijainti ja miten luontevasti talon juhlava sisäänkäynti, suihkukaivo ja puistokäytävä pengerrettyine portaineen sulautuu rantaan, mereen ja saaristoluontoon. Rakennus ei tuhoa miljöötään vaan seisoo paikallaan yhtä luontevasti kuin prinsessakakku piknikviltillä.
Jos minä olisin yhtä rikas kuin sinä ja voisin rakentaa mitä ikinä haluan, en rakentaisi pappilaa enkä palatsia. Rakentaisin työhuoneen, jossa olisi todella isot ovet ja vähintään kuusi metriä kattoon. Ja viereen pikkuisen asunnon, jossa olisi keittiö ja makuuhuone. Meillä ei juhlien jälkeen yöksi jäävät vieraat kuitenkaan ole presidenttejä tai muita suurmiehiä. He eivät kaipaa omaa makuuhuonetta, heille riittää kasa kaapista kaivettuja patjoja.
Halusin talosi mukaan muotokuvaan, koska en tiedä sinusta ihmisenä juuri mitään. Olen lukenut sinusta, olen yrittänyt päästä sinun nahkoihisi, mutta elämänkertasi on sepustanut joku muu. Se ei ole sinun valitsemasi kertomus. Se, mitä joku haluaa kertoa nimenomaan minulle, on oleellista – onnistuneen muotokuvan lähtökohta on mallini oma elämäntarina, ja sen takana oleva toinen kuva, jonka aavistan.
Uskon, että talo kuvaa sinua ja sitä, millainen halusit olla. Onhan se pramea, mutta jollain tapaa myös suorasukainen. Se on itseilmaisua. Kerrot rakkaudestasi Italian arkkitehtuuriin, taiteeseen, teatteriin ja juhliin, ja lapsuutesi maisemaan. Kaiken tämän olet halunnut näyttää vieraillesi. Nyt kaikki asumisen ja juhlimisen jäljet on tietenkin siivottu pois, eivätkä seinillä olevat maalaukset ole välttämättä sinun ripustamiasi, mutta sinun elämäsi ja teidän juhlanne ovat talossa yhä läsnä, kaikuna.
En oikeastaan tiedä miksi alussa valitin – meillähän on loppujen lopuksi aika paljon yhteistä. Ennen kaikkea taide. Minä kerään taidetta aina kun voin, ja valtaosan valveillaoloajastani ajattelen kuvia, omiani ja muiden.
Sinä olit uskonnollinen ja katolisuuteen kallellaan. Sinulle lohtua tuoneet kuvat olivat osa minun kasvuympäristöäni. Kuvat lohduttivat myös minua pahimmassa vaiheessa, yläasteella. Olin töissä kirkon vahtimestarina ja imuroin kirkkosalia iltaisin. Minulla oli koko tila käytössäni ja sain seistä ja katsella sydämeni kyllyydestä. Finströmin kirkko on lattiasta kattoon täynnä kuvia. Erityisen läheiseltä tuntui pieni kolhiintunut keskiaikainen puuveistos, Tuskien mies. Hänen silmänsä olivat kuluneet pois kokonaan, samoin suurin osa vartalon maalipinnasta. Silti minusta tuntui, että hän näki minut. Ehkä kaikki kirkkoon murheensa kantaneet sukupolvet ovat jättäneet jälkensä pieneen Kristuksen kuvaan, tehneet surun ja lohdun konkreettisesti läsnäolevaksi tilassa.
Nyt minun tekemäni versio Tuskien miehestä on sinun kappelissasi.
Vaikka olen työstänyt omaa visuaalista perintöäni lukemattomissa teoksissa, sillä ei tunnu olevan loppua. Se nousee aina esiin uusissa muodoissa juuri kun ajattelen, että haluaisin tehdä jotain ihan muuta.
Pääseekö lapsuudestaan koskaan eroon?
Yöpöydälläsi on kehystetty kuva äidistäsi. Muistelen, että olisit luonnehtinut häntä epävakaaksi. Oma äitini oli samanlainen, lievästi sanoen turbulentti. Teini-ikäisenä ompelin Madonna-hahmoja. Myöhemmin olin aivan liian vihainen. En todellakaan aio panna äidin muotokuvaa esille minnekään. Mutta olen ommellut hänet, useampaankin kertaan. Hänen kuoltuaan olen tuntenut jonkinlaista hellyyttä, surua, mutta myös kiitollisuutta.
Kaj ihmetteli, miten sinun uskosi sopi yhteen seksuaalisuutesi kanssa. Samanlaisia olen minäkin miettinyt pitkin elämää. Uskon kanssa on aina ollut vähän niin ja näin – suutarin lapsilla ei ole kenkiä, kuten sanotaan – mutta toisinaan seksuaalisuus on villinpuoleista, eivätkä asiat ole aina menneet ihan kirkkokäsikirjan mukaan. Sinun päivinäsi asenteet olivat ankarammat, eikä elämäsi kenties noudattanut edes lain kirjainta. Mutta minkä sille mahtaa? Elämä on elämää ja rakkaus on rakkautta, ja usko tulee mukaan kuvaan silloin, kun syntyy hankausta. Niin minä ajattelen. Salonkikelpoisuus on vain puoli totuuta. Vasta varjot tekevät meidät näkyväksi, ja kokonaiseksi meidät tekee se, mikä ei sovi kuvaan, omaamme ja ulkomaailman.
Kun aloittelin muotokuvaasi, en saanut sinuun minkäänlaista katsekontaktia. Katseesi väisti minua – tai ehkä minä arkailin sinua. Ei väkisin, ajattelin, ei sinun ole pakko katsoa minuun.
Jotain sinä kuitenkin selvästi tarkkailit. Et sinä ole simpukka, olet vain kääntynyt kohti jotain muuta kuin valokuvaajaa, jotain muuta kuin potrettimaakaria.
Simpukka on peräisin vietnamilaisesta ravintolasta Kalliossa. Oli kylmä alkukesän päivä, ja olin paljain jaloin ja viluissani. Tilasin pho-keiton. Kun tarjoilija toi keiton, näin simpukan välittömästi. Helmiäistä hohtaen se komeili kulhossa. Otin sen varmuuden vuoksi mukaani työhuoneelle.
Ei minulla ollut suunnitelmaa sen varalle, se oli vain kaunis, autuusasia, niin kuin Astrid Lindgrenin Marikki sanoo.
Simpukasta tuli kaappimadonna. Kaappimadonna on muunnelma läntisessä kirkossa myöhäiskeskiajalla yleistyneestä suojavaippamadonnan hahmosta. Siinä Madonna on ottanut seurakunnan viittansa alle ja suojaa meitä surulta, sairaudelta ja sodalta, mutta myös enkelten ja Jumalan oikeamieliseltä vihalta.
Kuva-aiheena kaappimadonna on mutkikkaampi – sen voi avata ja sulkea, ja se pitää sisällään kaiken: seurakunnan, lahjoittajan, Jumalan valtaistuimen ja koko maailmankaikkeuden. Se on kokonainen maailmanselitys poikkeuksellisen tiiviissä muodossa.
Pientä Madonnaa ei olisi syntynyt, ellei sinun katseesi olisi niin tiukasti kääntynyt johonkin muuhun. Mitä oikein katselet? Sisimpääsi, vaiko toiseen todellisuuteen? Madonna oli täysin suunnittelematon, lahja. Hän on sinun lahjasi minulle, mutta myös minun lahjani sinulle.
Voi hyvin, Amos, missä sitten oletkin, ja kiitos!
Kaikki valokuvat veistoksesta on Niclas Wariuksen ottamia.